Vieraudesta

Olin päättänyt teokseni aiheen jo ennen kuin teemasta alettiin keskustella ryhmän kanssa. Olisin toki täysin erilaisen teeman puitteissa voinut keksiä jotain muutakin, mutta tunsin jo useita kuukausia sitten, että tämän työn haluan asettaa esille jonkun kurssin puitteissa. Taideproduktio tuntui siihen luontevimmalta, sillä tekniikkana on valokuva, joka ei varsinaisesti kuvataiteen sivuaineen praktikumiin sovi. Samalla filmikuvan ottaminen, rullan kehittäminen, kuvien tutkiminen ja valikoiminen ja lopulta suurennuskoneella työskentely on nimenomaan prosessi, vaikkakin prosessilla tämän kurssin puitteissa tarkoitetaankin lähinnä teeman prosessointia.

Teemaksi äänestimme Ne (toiseus) / Vieraus. Tämä sopi aiheeseeni hyvin, olihan vieraus myös oman pienryhmäni teemaehdotus, heh.. Epäilin ensin hieman "Ne"-lisäystä, joskin oman työni kohdalla sen voi muuttaa myös muotoon "hän" -- kertoohan tuleva teokseni periaatteessa minun suhteestani isomummooni ja hänen taloonsa. Tästä myös blogini otsikko "Hänen talossaan".

Isomummoni talossa vieraus on konkreettista. Vaikeiden kokemusten muovaama, vanheten ehkä jopa katkeroitunut nainen ei paljoa piitannut meistä lapsista. Kylään saimme toki tulla, oven suussa käteltiinkin. Uskon kuitenkin, että isomummoni vanhetessaan hieman lämpesi ajatukselle. Oma isäni oli hänen vanhuudessaan melko tärkeä hahmo, sillä asuimme kohtalaisen lähellä ja ohikulkumatkalla isäni vei isomummon usein hoitamaan asioita, joita hän ei yksinään pystynyt tai halunnut hoitaa.

Isomummoni on syntynyt vuonna 1912. Hän eli nuoruutensa kartanon neitinä, kunnes hänen ollessaan vajaa parikymppinen perhe joutui vararikkoon. Nuori nainen joutui luopumaan siitä luksuksesta, johon hän oli tottunut koko elämänsä ajan. Tämä on varmasti ollut hänelle kova paikka ja mietityttänyt vielä vuosikymmenten päästäkin -- yksi osoitus hienon neidin käytöksestä oli vielä vanhanakin naisen järkkymätön ylpeys. Hän ei halunnut palvella ketään.

Isomummoni nai heinolalaisen nuoren opettajan, ja parille syntyi pian kolme poikalasta. Vanhin heistä oli minun isoisäni. Perhe oli pääsi pian hyvään asemaan paikkakunnalla, jossa mies työskenteli koulun rehtorina -- ja oli kovin arvostettu hahmo. Tämä tapahtui oletettavasti kuitenkin vasta sotien jälkeen. Isoisoisäni oli rintamalla, ja sillä aikaa isomummoni, ylpeä ja hieno rouva, kasvatti kolmea lasta. Oletan, että kokemus oli hänelle melkoisen rankka, sillä olin myöhemmin kuullut isoäidiltäni isomummon manailleen, että on hullua ylipäänsä hankkia lapsia.

Oman käsitykseni mukaan perhe eli monin tavoin hankalaa elämää. Toisaalta oli arvostettu asema paikkakunnalla, toisaalta paljon perheensisäisiä ongelmia, joita kukin lääkitsi kuten parhaiten taisi. Vanhin poika lähti kouluja käymättä merille, mikä aiheutti tietysti vanhemmissa paljon huolta. Kahden muun pojan kohdalla erityisesti vaivasivat miesten omat avioliitot. Perheen asema toi tietenkin tarpeen myös tietynlaiselle kulissille. Ongelmat olivat suuri häpeän aihe, ja jotkin sattumukset perhepiirissä olivatkin melkoisia skandaaleja isomummoni näkökulmasta.

Isomummoni oli reilu seitsenkymppinen, kun isoisoisäni kuoli äkillisesti. Hän oli toki sairastellut, mutta kuolema oli joka tapauksessa yllätys. Isäni oli kantamassa hänen arkkuaan, sillä kulkuriluonteinen isoisäni ei päässyt töidensä takia hautajaisiin. Vanha nainen jäi yksin suureen taloon. Paikkakunnalla ei asunut sukulaisia, lähimmät löytyivät noin tunnin ajomatkan päästä. Kahden vuoden päästä vanhin poika, isoisäni, kuoli merionnettomuudessa. Tämäkin, tietysti, oli järkytys koko suvulle.

Isomummoni eli tässä suuressa talossa vielä parinkymmenen vuoden ajan. Sinä aikana minä olin talossa yötä kerran -- isomummolla oli melko erikoinen suhtautuminen yövieraisiin, vaikkakin hän vanhetessaan selvästi kaipasi myös sukulaisten visiittejä -- tai ehkä seuraa ylipäätään. Tästä huolimatta tunnelma talossa oli aina jollain tapaa vinksallaan. Se ei tarkoita, että isomummoni olisi ollut jotenkin paha ihminen. Päin vastoin hän oli ihminen, joka oli kohdannut vaikeuksia ja ottanut niistä opikseen, mutta ennen kaikkea nainen, joka tunsi oman arvonsa eikä pelännyt näyttää sitä. Hän oli jollain tapaa vankkumaton persoona, mikä varmasti vaikeutti omalta osaltaan hänen elämäänsä.

Kaikenkaikkiaan hän on minulle ihmisenä vieras. Kuvani hänestä ja hänen elämästään perustuu pitkälti tarinoihin, joita olen sukulaisilta kuullut. Kuitenkin hänessä on jotain tuttua. Hänen talonsa on tuttu ja hänen talonsa on vieras. Minä olen vieras hänen talossaan. Kun teemaa päätettiin, teimme vieraudesta ajatuskartan. Sen sisällöistä minua koskettivat erityisesti juuret sekä tuttuuden ja vierauden vastakohtaisuus -- omassa aiheessani erityisesti se, miten tuttuus ja vieraus voivat ilmetä samassa tilassa, samassa ihmissuhteessa yhtäaikaisesti. Toista ihmistä ei voi koskaan tuntea kokonaan. Vieraus on aina läsnä jossakin muodossa. 

Vieras -- silti tuttu, sukulainen, toinen ihminen. Vieraus ja tuttuus, niiden suhteessa jotain kiehtovan vaikeaa ja yksinkertaista.