tiistai 16. joulukuuta 2014

Mietteitä posteripalautteista

Plussaa:
+ tila ja toiseus
+ henkilökohtaisuus
+ kiehtova vanha talo
+ kaikilla kosketuspinta aiheeseen
+ selkeä suunnitelma
+ toiseus syntyy paikkakokemuksesta

Kysymyksiä:
- jäävätkö valokuvat vain tilan kuvauksiksi?
- vieraus ja tuttuus kiinnostavampaa päällekäin kuin vastakkaisina
- saako tilasta enemmän irti?
- mikä on valokuvien suhde toiseen teoksen osaan?
- miten tarina avautuu katsojille?
- tarvitaanko valokuvan lisäksi muuta teoksen osaa (kumpi itse teos, kumpi prosessi)?

Vinkit:
- ripustus vielä mietintään
- tutkitko enemmän omaa toiseuttasi suhteessa mummuusi ja taloon?
- tuttuus ja vieraus kiehtova lähtökohta, tuleeko se tässä esille?
- miten kuvat välittävät teoksen ideaa?

Muun muassa tällaisia asioita löytyi minun palautepaperistani. Etenkin kysymykset olivat pitkälti niitä samoja, joita olen itsekin miettinyt -- esim. onko teoksen "toinen osa" tarpeellinen? Kuinka saan ajatukseni välittymään kuvista sellaiselle katsojalle, joka ei tunne minua saati sukujuuriani?

Jälkimmäinen on minua pohdituttanut eniten, ja se onkin varmasti projektini päällimmäinen ongelma. Teoksen taustalla vaikuttaa paljon sellaista tietoa, johon minulla ei tietyllä tapaa ole oikeutta koskea, vaikka ne omaan ajatukseeni vaikuttavatkin. Samalla pelkään, että mikäli näistä asioista keskustelisin esim. produktioryhmän sisäisesti, se antaisi sukulaisistani huonon ja vääristyneen kuvan, mitä en myöskään halua. Voiko teos olla toimiva, vaikka katsoja jää siitä etäämmälle? Tavoitteena on kuitenkin kuvata minun kokemaani vierautta, todella henkilökohtaista näkemystä aiheesta? 

En pidä ajatuksesta, että kaiken pitäisi olla ns. tapetilla ja täysin selvää ulkopuolisille katsojille. Haluan säilyttää työssäni mysteerin ja ennen kaikkea herättää ajatuksia katsojissa heidän omasta vierauden+tilan kokemuksistaan. Sen tulisi ainakin käydä työstä / teoksen nimestä / tms. selväksi: että katsojat osaisivat tulkita kuvia myös omasta perspektiivistään. Rinnalla kulkisi minun tarinani/perspektiivini.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Digitaalisia pinnakkaisia

 

Noin. Skannasin omalla köpöskannerillani onnistuneet negatiivit. Kuvat ovat tietysti huonolaatuisia, mutta jonkinlaisen kuvan niistä kyllä saa. Täytyy sanoa, että jälkeenpäin yllätyin siitä, miten monipuolinen filmi oli: lähikuvaa ja yleiskuvaa löytyi useammasta huoneesta. Toisen filmin epäonnistuminen ei ole suinkaan niin katastrofaalista, kuin miltä alunperin ehkä tuntui. 

Uskoisin, että saan tästä filmistä rakennettua ainakin noin yhdeksän kuvan sarjan, eli olettamaani enemmän. Nyt olen tutkinut skannattuja kuvia Photoshopin kautta, ja vaikuttaa hyvältä. En silti aio luopua ajatuksesta, että teen teokseeni vielä toisen osan, jossa kuvaan valitsemallani tekniikalla taloa ulkoapäin.
Tässä Photoshopilla työstämäni "sarja". Skannaus on huonolaatuinen, mutta pääasiat kyllä näkyvät. Teen koko filmistä vielä pimiössä oikeat pinnakkaiset, joiden avulla on sitten helpompi suunnitella varsinaista sarjaa. 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kehityskeittoa, ongelmia ja uusia suunnitelmia

Tänään oli filminkehityspäivä.

Ongelma:
Kahdesta filmistä toinen kehittyi normaalisti. Toinen, samassa tankissa kehittynyt filmi jäi tyhjäksi. 

Syytä voin vain arvailla, sama nimittäin tapahtui edelliselle filmikaksikollenikin: alimmainen rulla oli kehittynyt hyvin, päällimmäisessä näkyivät vain filmin reunojen numeromerkinnät. Vanhanaikainen filmityöskentely on tietysti riskialtista, sen tiesin jo etukäteen. Monia asioita voi mennä pieleen, ja pahimmillaan voi menettää useita rullia samanaikaisesti. Onni onnettomuudessa, että toisessa rullassa kuvat sentään näyttivät onnistuneilta! 

Nyt minulla on 36 kuvaa. Tällä hetkellä ne ovat kuivumassa valokuvalabran kuivatuskaapissa. Ensimmäiselle rullalle ehdin kuvata ainakin 4-5 huonetta. Näistä kuvista saan koostettua luultavasti noin kuuden kuvan sarjan. Se on tietysti pienempi kuin mitä ennakolta ajattelin, joten suunnitelma 2.0 on paikallaan.

Harmikseni en ensimmäiselle rullalle kuvannut taloa ulkoapäin, joten tällainen "yleiskuva" jää valokuvasarjasta puuttumaan. Pohdin kuitenkin toisen tekniikan käyttöä tämän kuvan luomisessa: esimerkiksi grafiikka tai raapetekniikalla tehty musta-valkopiirros toimisivat valokuvien rinnalla hyvin. Samalla pääsisin ehkä paremmin ilmaisemaan juuri sen, miten itse näen talon -- kun itse piirtäisin sen, konkreettisesti. Siinä sivussa tulisi kokeiltua jotain uutta, mikäli valitsisin raapetekniikan. 

Jätän ajatukseni hautumaan. Lisättäköön aikatauluuni tällä viikolla tapahtuvaksi muutamia luonnosteluja.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Vieraudesta

Olin päättänyt teokseni aiheen jo ennen kuin teemasta alettiin keskustella ryhmän kanssa. Olisin toki täysin erilaisen teeman puitteissa voinut keksiä jotain muutakin, mutta tunsin jo useita kuukausia sitten, että tämän työn haluan asettaa esille jonkun kurssin puitteissa. Taideproduktio tuntui siihen luontevimmalta, sillä tekniikkana on valokuva, joka ei varsinaisesti kuvataiteen sivuaineen praktikumiin sovi. Samalla filmikuvan ottaminen, rullan kehittäminen, kuvien tutkiminen ja valikoiminen ja lopulta suurennuskoneella työskentely on nimenomaan prosessi, vaikkakin prosessilla tämän kurssin puitteissa tarkoitetaankin lähinnä teeman prosessointia.

Teemaksi äänestimme Ne (toiseus) / Vieraus. Tämä sopi aiheeseeni hyvin, olihan vieraus myös oman pienryhmäni teemaehdotus, heh.. Epäilin ensin hieman "Ne"-lisäystä, joskin oman työni kohdalla sen voi muuttaa myös muotoon "hän" -- kertoohan tuleva teokseni periaatteessa minun suhteestani isomummooni ja hänen taloonsa. Tästä myös blogini otsikko "Hänen talossaan".

Isomummoni talossa vieraus on konkreettista. Vaikeiden kokemusten muovaama, vanheten ehkä jopa katkeroitunut nainen ei paljoa piitannut meistä lapsista. Kylään saimme toki tulla, oven suussa käteltiinkin. Uskon kuitenkin, että isomummoni vanhetessaan hieman lämpesi ajatukselle. Oma isäni oli hänen vanhuudessaan melko tärkeä hahmo, sillä asuimme kohtalaisen lähellä ja ohikulkumatkalla isäni vei isomummon usein hoitamaan asioita, joita hän ei yksinään pystynyt tai halunnut hoitaa.

Isomummoni on syntynyt vuonna 1912. Hän eli nuoruutensa kartanon neitinä, kunnes hänen ollessaan vajaa parikymppinen perhe joutui vararikkoon. Nuori nainen joutui luopumaan siitä luksuksesta, johon hän oli tottunut koko elämänsä ajan. Tämä on varmasti ollut hänelle kova paikka ja mietityttänyt vielä vuosikymmenten päästäkin -- yksi osoitus hienon neidin käytöksestä oli vielä vanhanakin naisen järkkymätön ylpeys. Hän ei halunnut palvella ketään.

Isomummoni nai heinolalaisen nuoren opettajan, ja parille syntyi pian kolme poikalasta. Vanhin heistä oli minun isoisäni. Perhe oli pääsi pian hyvään asemaan paikkakunnalla, jossa mies työskenteli koulun rehtorina -- ja oli kovin arvostettu hahmo. Tämä tapahtui oletettavasti kuitenkin vasta sotien jälkeen. Isoisoisäni oli rintamalla, ja sillä aikaa isomummoni, ylpeä ja hieno rouva, kasvatti kolmea lasta. Oletan, että kokemus oli hänelle melkoisen rankka, sillä olin myöhemmin kuullut isoäidiltäni isomummon manailleen, että on hullua ylipäänsä hankkia lapsia.

Oman käsitykseni mukaan perhe eli monin tavoin hankalaa elämää. Toisaalta oli arvostettu asema paikkakunnalla, toisaalta paljon perheensisäisiä ongelmia, joita kukin lääkitsi kuten parhaiten taisi. Vanhin poika lähti kouluja käymättä merille, mikä aiheutti tietysti vanhemmissa paljon huolta. Kahden muun pojan kohdalla erityisesti vaivasivat miesten omat avioliitot. Perheen asema toi tietenkin tarpeen myös tietynlaiselle kulissille. Ongelmat olivat suuri häpeän aihe, ja jotkin sattumukset perhepiirissä olivatkin melkoisia skandaaleja isomummoni näkökulmasta.

Isomummoni oli reilu seitsenkymppinen, kun isoisoisäni kuoli äkillisesti. Hän oli toki sairastellut, mutta kuolema oli joka tapauksessa yllätys. Isäni oli kantamassa hänen arkkuaan, sillä kulkuriluonteinen isoisäni ei päässyt töidensä takia hautajaisiin. Vanha nainen jäi yksin suureen taloon. Paikkakunnalla ei asunut sukulaisia, lähimmät löytyivät noin tunnin ajomatkan päästä. Kahden vuoden päästä vanhin poika, isoisäni, kuoli merionnettomuudessa. Tämäkin, tietysti, oli järkytys koko suvulle.

Isomummoni eli tässä suuressa talossa vielä parinkymmenen vuoden ajan. Sinä aikana minä olin talossa yötä kerran -- isomummolla oli melko erikoinen suhtautuminen yövieraisiin, vaikkakin hän vanhetessaan selvästi kaipasi myös sukulaisten visiittejä -- tai ehkä seuraa ylipäätään. Tästä huolimatta tunnelma talossa oli aina jollain tapaa vinksallaan. Se ei tarkoita, että isomummoni olisi ollut jotenkin paha ihminen. Päin vastoin hän oli ihminen, joka oli kohdannut vaikeuksia ja ottanut niistä opikseen, mutta ennen kaikkea nainen, joka tunsi oman arvonsa eikä pelännyt näyttää sitä. Hän oli jollain tapaa vankkumaton persoona, mikä varmasti vaikeutti omalta osaltaan hänen elämäänsä.

Kaikenkaikkiaan hän on minulle ihmisenä vieras. Kuvani hänestä ja hänen elämästään perustuu pitkälti tarinoihin, joita olen sukulaisilta kuullut. Kuitenkin hänessä on jotain tuttua. Hänen talonsa on tuttu ja hänen talonsa on vieras. Minä olen vieras hänen talossaan. Kun teemaa päätettiin, teimme vieraudesta ajatuskartan. Sen sisällöistä minua koskettivat erityisesti juuret sekä tuttuuden ja vierauden vastakohtaisuus -- omassa aiheessani erityisesti se, miten tuttuus ja vieraus voivat ilmetä samassa tilassa, samassa ihmissuhteessa yhtäaikaisesti. Toista ihmistä ei voi koskaan tuntea kokonaan. Vieraus on aina läsnä jossakin muodossa. 

Vieras -- silti tuttu, sukulainen, toinen ihminen. Vieraus ja tuttuus, niiden suhteessa jotain kiehtovan vaikeaa ja yksinkertaista.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Taideproduktion aikataulu

Minun on helpompaa pysyä kärryillä aikataulussa tekemisissäni, mikäli olen tehnyt summittaisen työnjaon viikoille tai kuukausille. Niin toimin siis tämänkin produktion kanssa.

Kurssin puitteissa aikatauluun vaikuttavat eniten seuraavat hetket:

9.12. Keskeneräisen produktion kuvallis-sanallinen esittely ryhmälle
11.2. Välikritiikki
1.5. Deadline

Oma aikatauluni:

Lokakuu
- Kuvauspäivä perjantai 10.10.
- Teeman yms. pohdintaa blogiin

Marraskuu
- Valokuvapaperivaraston täydennys 
- Filmien kehitys ja pinnakkaisvedokset (vko 45-46)
- Kuvien alustavaa tarkastelua, järjestelyä, sarjan suunnittelua...

Joulukuu
- Muutamia vedoksia, sarjan digitaalisia suunnitelmia (esitystä varten)
- 9.12. Esittely 

Tammikuu
- Lopullinen sarja esittelykommenttien perusteella suunniteltu
- Vedoksia ainakin 3-4 kuvasta

Helmikuu
- 11.2. Vedoksien esittely välikritiikissä
- Vedostus loppuun

Maaliskuu
- Ripustuksen suunnittelu ja kehyshankinnat
- Teostekstit (viim. 10.3.)

Huhtikuu
- Näyttelysuunnittelun työryhmähommia
- Sarja, kehystys, ripustussuunnitelma valmiina

Toukokuu
- Kritiikki 20.5.
- Blogi valmis, yhteenveto

torstai 16. lokakuuta 2014

Muutama digikuva talosta




Kalusto





Olen viimeiset 5 vuotta kuvannut enemmän ja vähemmän ahkerasti isoisäni vanhalla kameralla. Kamera periytyi 80-luvulla isälleni, jonka kaapeista olen lukioaikanani sen anastanut omaan käyttööni. Käyttökin alkaa vihdoin olla hanskassa.

Kamerani on Canon QuickFocus AL-1, joka on ilmestynyt markkinoille vuonna 1982. En osaa sanoa mistä tai milloin isoisäni on kameran hankkinut. Canon oli ennen kameran julkistamista joutunut antamaan kamerarintamalla hatustaan sulkia etenkin QuickFocus-ominaisuuden puutteesta johtuen muille kameravalmistajille, ja AL-1-mallin voikin olettaa olevan ikään kuin vastaus muiden valmistajien kehittyneempiin tuotteisiin. Kamera itsessään on perusominaisuuksiltaan hyvä: tarkentaminen haluttuun kohteeseen on helppoa ja kaikki ominaisuudet toimivat edelleen toivotulla tavalla. Kameran ainoa fyysinen heikkous on huonosti suunniteltu lukitus paristoluukussa -- QF-ominaisuuden takia  kamerassa on paristot -- sen virkaa kuitenkin paremman puutteessa toimittaa jeesusteippi.

Minulla on kameraan kaksi linssiä, toinen Tamronin makrolinssi ja toinen perus 50mm f 1.8, oletettavasti kameran mukana tullut linssi. Tämän projektini toteutan 50mm -linssillä, sillä se on paitsi näppärä kuljettaa, myös vastaa paremmin tarpeitani kuvata ahtaissa sisätiloissa.

Minulla on käytettävänäni kaksi rullaa Kodakin Tri-X 400TX-filmiä. Tällä filmillä olen työskennellyt aikaisemminkin, ja se on vastannut hyvin odotuksiani. Päätin, että on parempi kuvata tutulla materiaalilla, sillä kuvausreissuja on vain yksi. Tuntemattomamman filmin kanssa räpeltäminen voisi johtaa huonolaatuisiin kuviin. En halunnut riskeerata, sillä taloon pääseminen uudestaan olisi hankalaa.

Kodakin Tri-X-filmi on kehitetty vuonna 1940. Tällä hetkellä sarjan 400TX-filmi on maailman myydyin mustavalkofilmi ja nopeampi kuin rinnalla myytävä 320TXP. Filmiä myydään kahdessa koossa, ja omat rullani sisältävät 36 ruutua, eli kuvia tulee yhteensä 72. 

Aiempia kuviani samalla yhdistelmällä:





Lisätietoa kamerasta:
http://www.mir.com.my/rb/photography/companies/canon/fdresources/SLRs/al1/index.htm


Lisätietoa filmistä:
http://www.kodak.com/global/en/professional/support/techPubs/f4017/f4017.pdf


perjantai 10. lokakuuta 2014

Talossa

Saavumme paikalle sateisena iltapäivänä. Omistajan tuttava on päästämässä meidät sisään. Piha on ruohon peitossa. En olisi viiden vuoden jälkeen tunnistanut edes pihaan johtanutta hiekkatietä kasvillisuuden ja pudonneiden lehtien alta.

Talo näyttää ja tuoksuu samalta. Satunnaisia tavaroita puuttuu -- niitä, joita on perikunnalle aikoinaan jaettu. Yllättävän paljon on silti vielä paikoillaan. Suurennuslasi olohuoneen pöydällä, nopeasti tikittävä kello keittiötasolla. Valokuvat puuttuvat, vanha Raamattu on paikallaan kirjastohuoneen hyllyn päällä.

Aloitan työni kirjastohuoneessa. Sinne ei menty, sillä se oli hänen makuuhuoneensa sen jälkeen, kun hän ei enää jaksanut nousta portaita yläkerran makuukammareihin. Sisään vilkuiltiin oven raosta. Ei siinä kai mitään kiellettyä ollut, mutta se tuntui yksityiseltä.

Jatkan käytävän kautta keittiöön, siitä olohuoneeseen. Keittiötason edessä ovat ne kaksi samaa jakkaraa, joilla minä ja siskoni istuimme syömässä pullapitkoa. Pöydällä on sama radio, kellojakin on kaksi. Oikeastaan joka paikassa on pieniä pöytäkelloja, kaikki näyttävät eri aikaa.

Yläkerta on minulle tutumpi. Yhdestoista porras narahtaa tutusti. Portaiden yläpäässä odottavat ristikkoseinään kiinnitetyt muoviruusut. Ikkunan edustalla ovat ne samat, vihreät nojatuolit, joiden rapinaa ja kahinaa kuuntelin lapsena. Vanha vinyylisoitin ja kaiuttimet puuttuvat, minä sain ne perinnöksi. Molemmat olivat ennen pitkää rikki.

Vasemmalla on pienempi makuuhuone. Heteka on tutulla paikallaan. Pöytää on siirretty, sen päällä on shakkilauta. Makuuhuoneen molemmilla seinustoilla on komerot. Avaan ensimmäisen, siellä on vanha kirjavitriini, lipasto ja rekillinen vaatteita. Komeroita ei pidetä lämpimänä, kuten muuta taloa. Uppoudun hetkeksi lipaston laatikoiden papereihin. Ne ovat isoisäni.

Toisessa komerossa on pieni huone. Puinen sänky, pieni pöytä ja tuoli, jopa hylly. Hyllyllä on tyhjiä likööripulloja ja laivan pienoismalli. Seinällä on pinttynyt peili, lattialle on valunut hyllystä papereita ja ohuita kirjoja.

Oikealla on vihreä makuuhuone. Parisänky näyttää huteralta, peilipöytä on kadonnut. Lipaston päällä ei enää ole perhekuvia. Huoneessa on edellisen kanssa identtiset komerot molemmilla sivuilla. Molemmissa on vaatteita. Jään hetkeksi tutkimaan hänen leninkejään, varta vasten teetettyjä tietysti.

Vierailu alkaa olla lopussa. Ruoho on märkää ja pitkää. Talo katsoo, kun kävelemme pois pihasta. Joskus sen ikkunoissa katseli joku ihan oikeasti.

Ja nyt kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata
kaikki näyttää pienemmältä ja
koivusta keinu puuttuu

maanantai 6. lokakuuta 2014

Alusta

Sain idean taideproduktioni aiheesta jo viime keväänä. En tuolloin osannut vielä tietenkään tarkasti määritellä, miten ideaani käyttäisin, mutta hiljalleen tulin yhä varmemmaksi siitä, että tosiaan halusin tehdä tämän työn juurikin osana taideproduktiotani.

Erään sukulaiseni hallussa on isoisoäitini talo, jossa isäni isä on kasvanut. Tämä talo tuli minulle tutuksi jo lapsena, sillä vierailimme isomummon luona muutaman kerran vuodessa ohikulkumatkalla. Talossa oli jo tuolloin hyvin erikoinen tunnelma, esimerkiksi meille lapsille katettiin mehut ja pullat keittiötason ääreen samalla, kun vanhemmat ja isomummo nauttivat kahvinsa ruokasalin puolella. Tätä ei tietenkään lapsena osannut sen kummemmin ajatella eikä se silloin häirinnytkään, enemmän nautimme vanhojen kaappien koluamisesta ja yläkerrassa remuamisesta ihan yksinämme. 

Kummallisen tunnelman lisäksi talo tarkoittaa minulle kiehtovaa ristiriitaa -- samalla jotain tuttua, samalla hyvin vierasta. Sukulaisuussuhteesta huolimatta isomummo ei ollut kovinkaan läheinen perheeni kanssa, saati sitten muiden sukulaistensa. Hän jäi kaikella tapaa hyvin vieraaksi hahmoksi, vaikka muutamia kertoja vuodessa tapasimmekin. Lyhesti tietenkin, käsipäiväät ovella ja lapset yläkertaan touhuamaan, kunnes lähdön aika tuli.

Isomummoni kuoli 6 vuotta sitten, enkä ole hautajaisten jälkeen käynyt talossa. Perinnönjaossa talo jäi ainoalle elossa olevalle pojalle ja hänen jälkeläisilleen kesäasunnoksi. Uskoakseni taloa pidetään jonkinlaisessa kunnossa, mutta silti se on tyhjillään suurimman osan vuodesta -- perilliset asuvat kaukana, eikä paikkakunnalle tietenkään ole talon lisäksi muuta sidettä. Tästä syystä talo onkin ikään kuin pysähtynyt ajassa -- oli jo ennen isomummon kuolemaa. Vessassa oli markkahintaisia hammastahnatuubeja ja työhuoneessa kirjojen kannet hapertuivat vuosi vuodelta. 

Minua kiinnostaa taltioda oma kokemukseni tästä talosta nyt kun siihen vielä on mahdollisuus. Haluan matkata takaisin siihen tunteeseen, kun tästä ovesta astuttiin sisään, hiljaa ja järjestyksessä.