+ tila ja toiseus
+ henkilökohtaisuus
+ kiehtova vanha talo
+ kaikilla kosketuspinta aiheeseen
+ selkeä suunnitelma
+ toiseus syntyy paikkakokemuksesta
Kysymyksiä:
- jäävätkö valokuvat vain tilan kuvauksiksi?
- vieraus ja tuttuus kiinnostavampaa päällekäin kuin vastakkaisina
- saako tilasta enemmän irti?
- mikä on valokuvien suhde toiseen teoksen osaan?
- miten tarina avautuu katsojille?
- tarvitaanko valokuvan lisäksi muuta teoksen osaa (kumpi itse teos, kumpi prosessi)?
Vinkit:
- ripustus vielä mietintään
- tutkitko enemmän omaa toiseuttasi suhteessa mummuusi ja taloon?
- tuttuus ja vieraus kiehtova lähtökohta, tuleeko se tässä esille?
- miten kuvat välittävät teoksen ideaa?
Muun muassa tällaisia asioita löytyi minun palautepaperistani. Etenkin kysymykset olivat pitkälti niitä samoja, joita olen itsekin miettinyt -- esim. onko teoksen "toinen osa" tarpeellinen? Kuinka saan ajatukseni välittymään kuvista sellaiselle katsojalle, joka ei tunne minua saati sukujuuriani?
Jälkimmäinen on minua pohdituttanut eniten, ja se onkin varmasti projektini päällimmäinen ongelma. Teoksen taustalla vaikuttaa paljon sellaista tietoa, johon minulla ei tietyllä tapaa ole oikeutta koskea, vaikka ne omaan ajatukseeni vaikuttavatkin. Samalla pelkään, että mikäli näistä asioista keskustelisin esim. produktioryhmän sisäisesti, se antaisi sukulaisistani huonon ja vääristyneen kuvan, mitä en myöskään halua. Voiko teos olla toimiva, vaikka katsoja jää siitä etäämmälle? Tavoitteena on kuitenkin kuvata minun kokemaani vierautta, todella henkilökohtaista näkemystä aiheesta?
En pidä ajatuksesta, että kaiken pitäisi olla ns. tapetilla ja täysin selvää ulkopuolisille katsojille. Haluan säilyttää työssäni mysteerin ja ennen kaikkea herättää ajatuksia katsojissa heidän omasta vierauden+tilan kokemuksistaan. Sen tulisi ainakin käydä työstä / teoksen nimestä / tms. selväksi: että katsojat osaisivat tulkita kuvia myös omasta perspektiivistään. Rinnalla kulkisi minun tarinani/perspektiivini.
