Sarjan lopulliset kuvat

Valitsin loppujen lopuksi sarjaani kuusi valokuvaa. Alkuperäinen suunnitelmahan oli rakentaa yhdeksän kuvan sarja, mutta koin muutamat kehittämäni kuvat sarjan kannalta tietyllä tapaa "turhiksi", joten päätin supistaa määrän kuuteen. Kuutta kuvaa aseteltuna kahteen riviin olisi myös katsojan helpompi tutkia, sillä ne saisi aseteltua sopivasti silmän korkeudelle ilman, että yksi rivi olisi liian korkealla tai matalalla.

Myös katalogitekstini ohjasi kuvien valintaa loppupeleissä aika paljon. "Pienet asiat saavat suuria merkityksiä" näkyy mielestäni valitsemistani kuvista. Suurin osa kuvia on yksityiskohtakuvauksia. Tällä pääsen myös eroon siitä ongelmasta, että kuvat olisivat "vain" tilan kuvia -- nyt ne ovat aikomuksieni mukaan kuvia sellaisista pienistä asioista, joista tulee aidosti mieleen isomummoni ja hänen talonsa. Suurennuslasi työpöydällä, keittiön jakkarat ojennuksessa... näitä ajatuksia olen halunnut myös katalogitekstin kauttaa välittää katsojalle.

Kuvat tulevat esille 13x18-koossa. En ole päätynyt vielä lopulliseen ratkaisuun kehysten kannalta, mutta hyviä ehdokkaita minulla jo on. En haluaisi kehystää valokuvia ohuilla ja mustilla muovikehyksillä, vaan haluaisin että kehykset olisivat selkeä osa teosta. Olen pohtinut Clas Ohlsonin verkkokaupasta löytämiäni "vanhahtavia" kehyksiä, jotka sopisivat tähän ajatukseeni. Testaan Photoshopilla kehysten sopivuutta piakkoin.

Ensimmäinen versio katalogitekstistä

Reetta Ojala

Sukusalaisuuksia

Kuoleman jälkeen henkiin herätään tarinoissa, jotka alkavat purkautua kuin lankakerä. Joskus silloin tutustutaan vasta ensimmäistä kertaa. Valokuvasarja on dokumentaatio siitä, miltä tuntuu astella tutussa paikassa vieraana monen vuoden jälkeen. Pienet asiat saavat silloin suuria merkityksiä, ja toisen ihmisen elämäntarina avautuu uudesta näkökulmasta. Silloin ollaan lähellä ja kaukana yhtä aikaa.

9 x n. 20x30 cm

MV-valokuva

Reetta Ojala

Family Secrets

After death one will come alive in stories, that start to unwind like a ball of yarn. Sometimes it is the first time to get to know someone. The series of photographs is a documentation about how it feels to go inside a very familiar place as an outsider after many years. Small things start to have big meanings, and another persons life story opens up from a new point of view. We are closer but still far apart at the same time.

9 x 20x30 cm

BW-print

***

Kuten voi huomata, päätin (alustavasti) ottaa käyttöön Sukusalaisuuksia-nimen valokuvasarjalleni. Tästä toivon toki kommenttia muilta ryhmäläisiltä, mutta tällä hetkeltä se tuntuu luontevimmalta ja "omimmalta". Pidän erityisesti yksinkertaisuudesta, se antaa sopivasti vihiä kuvien tunnelmasta, mutta ei paljasta kuitenkaan liikaa. Minulle on erityisen tärkeää se, ettei nimi viittaa kuolemaan, koska kuvat eivät suoranaisesti ole dokumentteja sukulaisen menettämisestä, vaikka se onkin yksi teoksen "osa". Tärkeämpää on kuitenkin vierauden tunteen välittäminen. 

Halusin rakentaa myös katalogitekstin niin, että se avaisi teemaa, mutta jättäisi katsojalle kuitenkin tulkinnanvaraa. En halunnut kertoa liikaa omasta suhteestani isomummooni, josta teos tietyllä tapaa "kertoo". Toisaalta kertomus on paljon isomummoni elämää laajempi, ja näen oikeastaan vain sen alkupisteen hänessä. Tästäkin syystä kokonaiseen sukuun viittaaminen teossarjan nimessä on perusteltua. 

Teossarjan tunnelma saa mielestäni olla enemmän mystinen ("salaisuus") kuin surullinen, vaikka kuolemaan viittaaminen katalogitekstissä antaa varmasti joillekin katsojille väistämättä haikean tai kaipaavan kuvan. Sukusalaisuuksia-nimessä minua kiehtoo etenkin ajatus siitä, että katsoja saisi itse miettiä minkälaisia salaisuuksia kuvat pitävät sisällään ja kenties pohtia myös oman sukunsa "salaisuuksia" tai tarinoita suhteessa kuviin. 

Katalogitekstin lisäksi olen miettinyt, tulisiko kuviin liittää jonkinlainen teksti. Alan kallistua siihen, että se veisi liikaa tulkinnanvaraa kuvilta. Joku ryhmästä ehdotti, että kuvat voisi myös nimetä "tarinanomaisesti". Tämä mahdollisuus minua kiinnostaa kovasti, ja olisi hauskaa, että jokaisessa kuvassa olisi jonkinlainen "salaisuus" nimessä. Siinä vastaan tulee tietenkin yksityisyyden ongelma niiden kannalta, keitä sukuni jäseniä salaisuudet koskisivat. Voi olla, että tekstiosuus jää näin ollen vain katalogitekstiksi.

Nimeämisen sietämätön vaikeus

Taideteoksen nimi tulisi pian olla "valmiina". Harmi, että se on projektini varmasti omalla tavallaan hankalin osuus - otsikkojen keksiminen on ontunut aina, ja valokuvasarjan nimeäminen tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Mitä haluan kertoa sarjan nimellä? Paljonko informaatiota sen tulisi sisältää, jotta nimi herättäisi kiinnostuksen?

Pyörittelin projektin alussa paljon talo-sanaa työnimenä. Tästä syntyi myös blogini otsikko "hänen talossaan". Sarjan nimeksi se ei kuitenkaan sovi, ja on jossain määrin liian itsestäänselväkin. Jollain tavalla otsikkoon tulisi tiivistää vierauden tunne tilassa, mutta miten? Olen viime aikoina pyöritellyt uudenlaisia ehdotuksia päässäni, ja tähän mennessä varteenotettavin lienee

Hiljaisuus asuu täällä / Silence lives here

Tämä nimi kumpuaisi selkesti omasta, viimeaikaisimmasta kokemuksestani talossa. Toisaalta se kuvaisi myös talon olemusta yleisesti, ja toisaalta jättäisi myös tulkinnanvaraa katsojalle. En ole varma kuitenkaan siitä, onko ilmaisu liian kliseinen, enkä toisaalta halua teokselleni surumielistä sävyä, joka väistämättä syntyisi, mikäli katsoja yhdistäisi hiljaisuus-sanan sukulaisen / talon asukkaan kuolemaan. Enemmän minua kiinnostaa teoksen taustalta löytyvät tarinat, joita hiljaisuus toisaalta myös kuvaisi: suurin osa näistä elämäntarinoista on konkretisoitunut minulle vasta talon tyhjilleen jäämisen jälkeen, eli ne ovat aiemmin olleet "vaiettuja".

Toisaalta lyhyempi, ytimekkäämpi nimi herättäisi ehkä kiinnostusta paremmin. Esimerkiksi Sukusalaisuuksia voisi sopia teokseni teemaan, ja virittää myös katsojan "oikeanlaiseen" tunnelmaan teoksen äärellä. Toisaalta teos ei käsittele oikeastaan näitä "salaisuuksia", vaan pikemminkin niiden (?) synnyttämää tunnelmaa kokijalle (eli minulle).

Tulen täällä blogin puolella avaamaan vielä tuonnempana mihin päädyin ja miksi. Nyt kaikki on vielä avoinna.

Prosessini tähän asti

Sain ensimmäisen ideani projektiini liittyen valokuvauksen sivuaineopinnoissa vuonna 2012. Siellä puhuttiin paljon arkielämän – etenkin katoavan sellaisen – dokumentoimisesta. Sukulaisteni hallussa on harmittavan vähän kiinnostavia, vanhoja taloja, tämä isomummoni talo on oikeastaan ainut. Olen aiemminkin blogissa puhunut talon pysähtyneestä olemuksesta, ja luultavasti se onkin juuri se elementti, joka tekee kohteesta niin kiinnostavan ja erilaisen. Olen tainnut aiemmin mainita myös sen, että olisin luultavasti jossain vaiheessa käynyt kuvaamassa taloa, vaikka en olisikaan tehnyt siitä taideprojektiani.

Motivoituminen työntekoon on ollut toisaalta vaikeaa, ja toisaalta aika helppoa. Helppoa siksi, että olen todella kiinnostunut filmikuvaamisesta ja nautin pimiötyöskentelystä (ja onnistuneista kuvista). Vaikeaa siksi, että tähän asti projektiini on liittynyt paljon epävarmuutta ja suoranaisia epäonnistumisiakin. Alunperin ei ollut edes varmaa, saanko talon nykyään omistavalta sukulaiselta luvan käydä talossa. Siltä osin kaikki sujui onneksi hyvin, ongelmia on ollut lähinnä tekniikan kanssa. Pään seinään hakkaamista on aiheuttanut muun muassa toisen filmin epäonnistuminen. Ongelmia tuottaa omalla tavallaan myös pimiötyöskentely: on vaikea löytää aikaa työskennellä pitkäjänteisesti kuvien parissa samalla kun on monia muitakin tehtäviä. Myös valokuvamateriaalien (litkut, paperit) riittäminen on aiheuttanut sydämentykytyksiä, sillä välineet ovat kalliita ja niitä ei ole usein saatavilla opiskelijalle sopivaan hintaan.

Mielestäni ajatteluni projektistani on syventynyt etenkin joulukuisen posteritunnin jälkeen. Se sai minut pohtimaan monia uudenlaisia kysymyksiä, joita aiemmin pidin oikeastaan itsestäänselvyytenä. Minulla on vielä aikamoinen matka edessäni projektin teemallisuuden pohtimisen sivussa. Vieraus teemana herätti minussa alusta alkaen paljon ajatuksia ja mietteitä. Erityisen kiinnostavaa (ja vaikeaakin) tätä on tietysti pohtia näinkin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Koen, että yksi suurista haasteistani tämän projektin ympärillä tulee olemaan kysymys siitä, miten onnistun välittämään ajatukseni vieraudesta tässä talossa loukkaamatta sillä kuitenkaan sukulaisiani. Ne, joille olen teemasta aiemmin puhunut, ovat suhtautuneet toki hyvin, mutta samaa en voi luvata kaukaisemmista sukulaisista. Tästä syystä koen myös tarpeelliseksi jättää katsojan jollakin tavalla etäämmälle teoksestani, en voi kuitenkaan vain perhepiiriin kuuluvia asioita tuoda suoraan julkiseen näyttelytilaan.

Olin toisen filmin tuhouduttua suunnitellut teokseeni toisen osan, jonka olisin toteuttanut piirtämällä tai grafiikalla. Tällä hetkellä olen kuitenkin sillä kannalla, että valokuvat yksinään riittävät, mutta haluaisin silti yhdistää teokseen vielä jotain muutakin. Olen pohtinut lyhyttä tekstiä tai runoa, joka ehkä jollain tapaa avaisi teokseni teemoja yleisemmällä tasolla.

Lyhyesti prosessini/aikatauluni

Aiemmin:

• Idea toteuttamiskelpoiseen valokuvatyöhön
• Yhteinen teema: teeman pohdintaa ja teeman liittäminen suunnittelemaani työhön: ne = hän, vierauden kokeminen tilassa jne.
• Kuvaus ja kehitys, ongelmia ja onnistumisia
• Uusia kysymyksiä etenkin teemaan ja lopulliseen toteutukseen liittyen

Talvi ja kevät projektin parissa

• Loppujen kuvien kehittäminen (helmi-maaliskuu), esillepanon suunnitteleminen
• Mahdollinen liittyvä työ: grafiikkaa, piirrosta, tekstiä? (maalis-huhtikuu)

Mietteitä posteripalautteista

Plussaa:

+ tila ja toiseus

+ henkilökohtaisuus

+ kiehtova vanha talo

+ kaikilla kosketuspinta aiheeseen

+ selkeä suunnitelma

+ toiseus syntyy paikkakokemuksesta

Kysymyksiä:

- jäävätkö valokuvat vain tilan kuvauksiksi?

- vieraus ja tuttuus kiinnostavampaa päällekäin kuin vastakkaisina

- saako tilasta enemmän irti?

- mikä on valokuvien suhde toiseen teoksen osaan?

- miten tarina avautuu katsojille?

- tarvitaanko valokuvan lisäksi muuta teoksen osaa (kumpi itse teos, kumpi prosessi)?

Vinkit:

- ripustus vielä mietintään

- tutkitko enemmän omaa toiseuttasi suhteessa mummuusi ja taloon?

- tuttuus ja vieraus kiehtova lähtökohta, tuleeko se tässä esille?

- miten kuvat välittävät teoksen ideaa?

Muun muassa tällaisia asioita löytyi minun palautepaperistani. Etenkin kysymykset olivat pitkälti niitä samoja, joita olen itsekin miettinyt -- esim. onko teoksen "toinen osa" tarpeellinen? Kuinka saan ajatukseni välittymään kuvista sellaiselle katsojalle, joka ei tunne minua saati sukujuuriani?

Jälkimmäinen on minua pohdituttanut eniten, ja se onkin varmasti projektini päällimmäinen ongelma. Teoksen taustalla vaikuttaa paljon sellaista tietoa, johon minulla ei tietyllä tapaa ole oikeutta koskea, vaikka ne omaan ajatukseeni vaikuttavatkin. Samalla pelkään, että mikäli näistä asioista keskustelisin esim. produktioryhmän sisäisesti, se antaisi sukulaisistani huonon ja vääristyneen kuvan, mitä en myöskään halua. Voiko teos olla toimiva, vaikka katsoja jää siitä etäämmälle? Tavoitteena on kuitenkin kuvata minun kokemaani vierautta, todella henkilökohtaista näkemystä aiheesta? 

En pidä ajatuksesta, että kaiken pitäisi olla ns. tapetilla ja täysin selvää ulkopuolisille katsojille. Haluan säilyttää työssäni mysteerin ja ennen kaikkea herättää ajatuksia katsojissa heidän omasta vierauden+tilan kokemuksistaan. Sen tulisi ainakin käydä työstä / teoksen nimestä / tms. selväksi: että katsojat osaisivat tulkita kuvia myös omasta perspektiivistään. Rinnalla kulkisi minun tarinani/perspektiivini.

Digitaalisia pinnakkaisia

 

Noin. Skannasin omalla köpöskannerillani onnistuneet negatiivit. Kuvat ovat tietysti huonolaatuisia, mutta jonkinlaisen kuvan niistä kyllä saa. Täytyy sanoa, että jälkeenpäin yllätyin siitä, miten monipuolinen filmi oli: lähikuvaa ja yleiskuvaa löytyi useammasta huoneesta. Toisen filmin epäonnistuminen ei ole suinkaan niin katastrofaalista, kuin miltä alunperin ehkä tuntui. 

Uskoisin, että saan tästä filmistä rakennettua ainakin noin yhdeksän kuvan sarjan, eli olettamaani enemmän. Nyt olen tutkinut skannattuja kuvia Photoshopin kautta, ja vaikuttaa hyvältä. En silti aio luopua ajatuksesta, että teen teokseeni vielä toisen osan, jossa kuvaan valitsemallani tekniikalla taloa ulkoapäin.

Tässä Photoshopilla työstämäni "sarja". Skannaus on huonolaatuinen, mutta pääasiat kyllä näkyvät. Teen koko filmistä vielä pimiössä oikeat pinnakkaiset, joiden avulla on sitten helpompi suunnitella varsinaista sarjaa. 

Kehityskeittoa, ongelmia ja uusia suunnitelmia

Tänään oli filminkehityspäivä.

Ongelma:

Kahdesta filmistä toinen kehittyi normaalisti. Toinen, samassa tankissa kehittynyt filmi jäi tyhjäksi. 

Syytä voin vain arvailla, sama nimittäin tapahtui edelliselle filmikaksikollenikin: alimmainen rulla oli kehittynyt hyvin, päällimmäisessä näkyivät vain filmin reunojen numeromerkinnät. Vanhanaikainen filmityöskentely on tietysti riskialtista, sen tiesin jo etukäteen. Monia asioita voi mennä pieleen, ja pahimmillaan voi menettää useita rullia samanaikaisesti. Onni onnettomuudessa, että toisessa rullassa kuvat sentään näyttivät onnistuneilta! 

Nyt minulla on 36 kuvaa. Tällä hetkellä ne ovat kuivumassa valokuvalabran kuivatuskaapissa. Ensimmäiselle rullalle ehdin kuvata ainakin 4-5 huonetta. Näistä kuvista saan koostettua luultavasti noin kuuden kuvan sarjan. Se on tietysti pienempi kuin mitä ennakolta ajattelin, joten suunnitelma 2.0 on paikallaan.

Harmikseni en ensimmäiselle rullalle kuvannut taloa ulkoapäin, joten tällainen "yleiskuva" jää valokuvasarjasta puuttumaan. Pohdin kuitenkin toisen tekniikan käyttöä tämän kuvan luomisessa: esimerkiksi grafiikka tai raapetekniikalla tehty musta-valkopiirros toimisivat valokuvien rinnalla hyvin. Samalla pääsisin ehkä paremmin ilmaisemaan juuri sen, miten itse näen talon -- kun itse piirtäisin sen, konkreettisesti. Siinä sivussa tulisi kokeiltua jotain uutta, mikäli valitsisin raapetekniikan. 

Jätän ajatukseni hautumaan. Lisättäköön aikatauluuni tällä viikolla tapahtuvaksi muutamia luonnosteluja.